Isänpäivä herättää muistoja omasta isästä...tai faijaksi häntä sanoin. Mitäs tässä hienostelemaan. Hän oli minun faija, omalaatuinen yksilö, jota ei varmaan moni tuntenut ja vielä vähemmän ymmärsi. Ja jos olisi tuntenut, niin ei yhtään ihmettelisi, että minä olen tällainen kuin olen. Isäni tyttö. Tai Santtu, joksi hän minua kutsui pienenä, ja vielä joskus aikuisenakin.
Kuvassa on Saarenmaan sairaala, jossa hänet viimeisen kerran tapasin ja jossa hän viimeiset hetkensä vietti. En ole koskaan oikeastaan puhunut siitä, mitä tapahtui, kun hänet vielä ehdin nähdä. Nyt ajattelin jotain kertoa...
Siellä hän istui sängyn laidalla, vanhana, harmaana ja sairaana. Puhekyky oli mennyt useiden aivoinfarktien seurauksena. Hän näytti äidiltään. Hetken mielessäni välähti kuva mummostani, varsinainen rautarouva! Ja siinä oli hänen keskimmäinen poikansa, uupuneena ja elämän liekki jo sammumassa. Liian nuorena.
Isä ei tiennyt, että olen häntä menossa tapaamaan. Sinä hetkenä, kun hän minut huomasi, hän itki. Menin hänen luokseen ja hän takertui minuun, tyttäreensä, pakonomaisesti eikä millään olisi laskenut irti. Hän oli minun faija, joka ei montaa kertaa minua ollut halannut elämäni aikana. Varmaan yhtä monta kertaa kuin yhdessä kädessä on sormia, jos sitäkään. Mutta silloin hän halasi.
Katselin häntä. Ei ollut hän enää se sama mies, joka oli kuin pyörremyrsky eläessään...ja nyt kuoleman edessä valmiina luovuttamaan. Viimeisiä kertoja puhelimessa, kun hän vielä pystyi puhumaan, hän sanoi että jos hän kykenisi, hän ei jatkaisi enää päivääkään. Mutta voimat eivät riittäneet edes päättää omasta elämästä, vaan hänen piti odottaa loppua. Hidasta ja tuskallista loppua.
Elämä. Luopua elämästä. Hän oli siihen jo valmis. Ne kolme päivää, jotka hänen kanssaan vietin, olivat raskaita. Toivoin viimeiseen asti. En luovuttanut, vaikka järki käski luovuttaa. Mutta en!
Isäni yritti paperille kirjoittaa sanoja. Joissain oli jotain järkeä, toisissa ei. Yritin tulkita, ja näin hänen turhautumisensa, mutta silti jotkut sanat jäivät mieleen ikiajoiksi. Toive. Isän toive päästä kotiin kuolemaan. Kotiin Suomeen, omalle maalle, omaan kotimökkiin. Sinne hän ei ikinä ehtinyt. Mutta on lohduttavaa tietää, että hänen viimeiset ajatukset olivat siellä missä hänen sydän oli rauhaisa, siellä missä hän oli varmaan eniten oma itsensä. Turvassa ja rauhassa. Omassa mökissä järven rannalla.
Kolmeen päivään mahtui paljon asioita. Isäni oli oman tien kulkija, ja hänen elämässään oli paljon asioita, joista en tiennyt mitään, ennenkuin kuin kävin hänen asuntoaan ja papereitaan läpi. Parempi etten tiennytkään. Useasti nekin asiat, joita elämän aikana hänen kanssaan ja hänen kauttaan koin, olivat välillä liikaa. Mutta elämä välillä on. Elämä on seikkailu, ja isäni kanssa ikinä ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu. Mutta hän oli minun isä, omanlainen faija, oman tien kukija. Ilman häntä en olisi minä...ja välillä mietin, ehkä olisi ollut parempi olla ilman häntä ja tulla toisenlaiseksi minäksi.
Sinne hän jäi. Istumaan sängyn laidalle, vanhana, harmaana ja sairaana, vimeisenä toiveenaan päästä kotiin. Kuolemaan. Sitten hän kuoli. Ja viimeiseen asti minä toivoin.
Onko elämässä oikeastaan mitään järkeä, jos ei toivoa ole.
Kolme ja puoli vuotta on mennyt aikaa ja silti koko ajan on ikävä. Ja itken. Ja mietin. Eniten ihmettelen sitä, miksi kaipaan ihmistä, joka osaltaan teki minusta rikkonaisen.
Hän oli kuitenkin minun isä. Kaikesta huolimatta omalla tavallaan hän myös teki minusta vahvan, taistelijan, joka ei luovuta. Selviytyjän. En muista kertaakaan, että hän olisi osoittanut tytön olevan heikompi kuin pojan, tai huonompi, tai kuuluvan tiettyyn lokeroon tekemään tietynlaisia asioita.
Olin Santtu, metsämiehen tytär. Ja olen vieläkin.
_________________________________________________________________________________
Tähän loppuun voisin vielä laittaa runon, jonka kirjoitin jokunen 20-vuotta sitten. Runo oli seurausta yhdestä toisesta elämää muuttavasta menetyksestä (se onkin jo toinen tarina), mutta sopii myös tähän hetkeen....oikeastaan runoon olisi voinut lisätä kolmannen varjon, koska niitä nyt on kolme.
There are two shadows
following me
the other one is you and
the other is me
the other is me
We walk the same path
you few steps behind me
trying to guide me on my journey
yet sometimes I lose my way
Your spirit is inside me
I know you're there though I can't see
it comforts me
but I'd rather take you alive
and here with me
I remember you in my joy and sorrow
wherever I go I know
you're right there
as a shadow behind my own.
Isänpäivä. Taivaassa. Hyvää isänpäivää....<3
Kaunista muisteloa. Tämäkin kohta:
VastaaPoista"Hän oli kuitenkin minun isä. Kaikesta huolimatta omalla tavallaan hän myös teki minusta vahvan, taistelijan, joka ei luovuta. Selviytyjän."
Halaisin sua, jos olisit tässä. ❤��
VastaaPoista❤
VastaaPoistaKaunis ja koskettava kirjoitus..❤
VastaaPoistaKiitos <3
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaHyvin koskettava kirjoitus ❤
VastaaPoistaIhan kuin olisin istunut siellä sängyssä teidän vieressä.