Kesken kakun leipomisen ohjastamisen (taas yks loputtomista pojan koulun pakkopullatehtävistä) tuli kyyneleet silmiin, kun mieleen palasi ihminen, joka nukkui pois muutama päivä sitten.
Asiakas ihminen, asukas, ihminen.
Heitä on mennyt pois useita nykyisen työni aikana, mutta tämä erityisesti riipaisi todella syvältä. Ja minkä vuoksi juuri hän...varmaan sen vuoksi, että tämä mies muistutti niin paljon edesmennyttä setääni, ihan jopa fyysiseltä olemukseltaan. Tänään hänen kuva oli palavan kynttilän edessä pöydällä ja katselin kuvaa. Siinä taustalla oli meri ja veneitä. Katsoin kuvaa pitkään ja mietin, olipa hän kaunis mies, kaikinpuolin kaunis, sydämeltään ja sielultaan kaunis, vaikka en häntä tuntenut kuin pienen hetken.
Tämän keskustelun voin jakaa nyt ja tässä, koska sen myötä voin kertoa, kuinka kaunis ihminen pohjimmiltaan on, vaikka elämä ei niin kaunis olisikaan. Siinä hän istui ja jotain sanoi. Menin lähemmäksi ja istuin häntä vastapäätä. Omalla tyylillään hän jotain näennäisen kevyttä siihen tilanteeseen heitti, mutta sitten tuli kyyneleet. Hän itki vuolaasti ja sanoi itselleen "rauhoitu, rauhoitu". Sitten hän aloitti "tässä elämässä ei ole mitään järkeä enää, haluaisin vain kuolla pois". Hän kuitenkin, lohduttomasta olostaan huolimatta, kertoi asioita menneisyydestään, hyvistä asioista miten hän oli osaltaan aina yrittänyt myös auttaa muita ihmisiä. Kuuntelin ja jossain välissä pystyin vain sanomaan " en voi muuta tehdä, kuin olla tässä ja kuunnella sinua. Mutta älä menetä toivoa, koska olet vielä nuori ja ehdit päästä elämässäsi sinne, missä voit edelleen tehdä niitä hyviä asioita, jotka tekivät sinut onnelliseksi". Hän siihen vastasi " Noin mäkin sanoisin, jos olisin siinä ja olen sanonutkin monelle". Siinä myös todettiin, että olimme samanikäisiä, vuoden erotuksella. Kumpikin vielä nuoria.
Pitkään hän puhui ja purki toivottomuuttaan, välillä kaunis hymy huulillaan muistellen aikoja, jolloin hän koki itsensä tarpeelliseksi. Välillä kyyneleet virtasivat, kun hän kertoi väsymyksestään ja elämän tarkoituksettomuudesta. Minun oli vaikea olla siinä hetkessä, koska muistoissa on ikäviä asioita, joihin pohjaton toivottomuus pahimmillaan johtaa. Mutta olin kuitenkin, koska siinä hetkessä tämä ihminen ei muuta tarvinnut kuin sen, että joku kuunteli ja oli läsnä aidosti. Miten kauniisti hän ilmaisi itseään, sanoja täynnä tunnetta. Hän oli todella kiltti ja herkkä ihmisenä, kaunis mies, kokonaan kaunis. Aina hymyilevä. Ja mitä hän sanoi keskustelumme päätteeksi, "sä olet kiltti ja hyvä ihminen, kiitos että olit siinä ja kuuntelit."
Sitten joitain päiviä myöhemmin palatessani vapaapäiviltä töihin, hän oli nukkunut pois. Hän vaan kuoli, ilman että itse sitä mitenkään tarkoituksellisesti edisti, vaikka näin aluksi pelkäsin. Ehkä sydän ei enää jaksanut ja hän pääsi rauhaan, asia jota hän viimeiseksi oli toivonut. Tätä ihmistä jäi kaipaamaan moni. Hän oli kiltti ja kaunis ihminen, joka ei toiselle ihmiselle ikinä olisi mitään pahaa toivonut.
Olinko minä onnekas ja siunattu, että sain olla siinä hänen lähellä ja käydä hänen kanssaan tämän keskustelun, joka ehkä kiteytti hänen koko elämän siinä pienessä hetkessä... Kyllä minä olin. Olen kiitollinen, että satuin juuri sinä hetkenä olemaan juuri siinä missä olin ja sain tästä ihmisestä palasen kauneutta, joka hänessä oli. Ja muistan hänet kauniina sieluna, ja muistan hänen hymynsä. Vaikka ihmistä ei ehdi tuntea pitkään, hän voi koskettaa tavalla, joka jättää pienen jäljen muistoihin.
Asiakas ihminen, asukas, ihminen. Rauha hänen sielulleen. Nuku hyvin.
