On tullut viime kuukausina tallattua katuja oikein urakalla. Olen nähnyt paikkoja, joita en tiennyt olevankaan. Olen tavannut ihmisiä, joita moni ei halua edes tietää olevan. Täytyy kuitenkin sanoa, että sosiaalialalla vuosia työskennelleenä en ole sellaista kiitollisuutta saanut osakseni, jota tässä työssä olen saanut kokea. Enkä ole mielestäni tehnyt mitään kovinkaan ihmeellistä. Mutta siinäpä se. Ihmeellisyys tulee siitä miten ihmiset kokevat tulevansa nähdyksi ja kuulluksi, erityisesti ihmiset, joita kukaan ei halua nähdä. Itselleni ei ole ollut mitenkään kynnys luovia huumeiden ja alkoholin huuruisten ihmisten keskuudessa, en oikeastaan ole edes ajatellut, että heissä olisi mitään pelottavaa tai niin pahaa etten haluaisi edes katsoa heitä päin, jutella tai olla heidän seurassaan. Mutta moni heistä viittaa puhuessaan itsestään "no ku mä oon vaan tällanen surkimus", "kiva, että joku haluaa meidänkin kanssa jutella", "en ole tärkeä", "anteeks, että häiritsen"...
Kiitollisuus. Muutaman kerran sanottu sana "kiitos" on koskettanut niin syvästi, että olen ollut hyvin liikuttunut. Ja mielestäni en ole tehnyt yhtään mitään. Vuosien varrella on tullut tehtyä kaikenlaisia asioita, mutta ei niistä kiitosta monikaan ole antanut. Ja nyt, kun minusta on tuntunut siltä, että en tehnyt mitään, mutta kun näkee vilpittömän kiitollisuuden ihmisen silmissä ja pienessä sanassa, niin se koskettaa ihan uudella tavalla. Joskus riittää, että on vaan...ja toinen siinä edessä saa jotain, mitä ei useasti saa osakseen; hymyn, katseen, kuuntelevan korvan ja kiireettömän, hyväksyvän läsnäolon. Monet kohtaamistani ihmisistä elävät syrjässä, näkymättöminä, omaa pientä elämäänsä omassa yhteisössään, mihin kukaan ei valitse kuuluvansa, mutta johon he joutuvat tahtomattaan. Elämän kolhimia ja runnomia ihmisiä, ehkä jossain syvällä pienen pieni toive jostain muusta ja paremmasta.
Tähän haluan vielä kertoa nuoresta miehestä, joka oli kokenut vanhemman menetyksen aivan hiljattain. Satuimme hänen kohdalleen. Hänellä oli pari asiaa mitä hänen piti hoitaa, ja autoimme häntä näiden hoitamisessa. Tyyppi oli niin turrutettu ettei mikään tunne hänestä päässyt ulos...ja kun olimme saaneet asiat hoidettua, tämä nuori mies katsoi silmiin ja sanoi "kiitos". Ja uskoin jokaisen sanan sisältämän kirjaimen tarkoittavan juuri sitä, mitä siinä oli - kiitollisuus. Vieläkin ajatellessani tätä tilannetta, liikutun. Toiselle riittää vain se, että jollain on hänelle aikaa juuri sinä hetkenä ja näkee hänet...ja toisille ei riitä edes kuu taivaalta.
Jotenkin tuntuu siltä, että olen löytänyt itseni elämän peruskysymysten ääreltä. Ihmisarvo on syntymässä saatu lahja, eikä sen pitäisi kadota oli ihminen missä tilanteessa tai tilassa hyvänsä. Itse toivon, että pystyn ihmisenä ja ammattilaisena osoittamaan kohtaamilleni ihmisille, että he ovat arvokkaita, kuulemisen ja näkemisen arvoisia.
Kadut kiittää.
