Tilinpäätös vuodelle 2017

Loppuvuosi häämöttää ja on kyllä käsittämätön vuosi ollutkin. Vuoden voisi tiivistää sanaan MUUTOS. Niin paljon on tapahtunut, että pitää hetki oikein pysähtyä ja hengitellä ja ihmetellä, että miten yhteen vuoteen voi kasaantua niin paljon muutosta kuin tähän vuoteen on mahtunut.

Vuosi alkoi uusilla työkuvioilla, katutyö, uusi tiimi, uuden oppimista, uuden ammatti-identiteetin etsimistä. Vaikka työurani ei niin pitkäksi etsivässä lähityössä ehtinyt, niin kokemuksia kertyi senkin edestä. Kiitollisena muistelen ihmisiä joita kohtasin, tiimitovereita, jotka kärsivällisesti seurasivat vierestä edesottamuksiani, etsimistä, ja välillä myös kipuilua itseni kanssa. Yksi unohtumattomimmista kokemuksista oli Naamat-kirja, jonka tekemiseen saimme osallistua tarinan ja tiimi-kuvan kera. Kiitos etsivät katujen sankarit Lena, Kirsi, Antti, Mikko, Mia ja Minna. He jatkoivat tärkeää työtään tuulisilla kaduilla, kun minä jatkoin aika yllättäen toteuttamaan yhtä suurta ammatillista unelmaani.

Ja mikä se unelma olikaan...työskentely päiväkeskuksessa, jonka asiakaskunta muodostui hiv-positiivisista huumeidenkäyttäjistä. Siihen paikkaan liittyy pitkä tarina, joka juontaa juurensa vuosien taakse, mutta nyt vihdoinkin oli mahdollisuus päästä työskentelemään kyseiseen paikkaan ja en voinut jättää tilaisuutta väliin. Paljon muistoja kertyi päiväkeskus ajasta. Ihmiset joita kohtasin, olivat omassa raadollisuudessaan ja rujoudessaan tavallaan aidoimpia, kuin monet muut ikinä kohtaamani. Joku joskus kysyi minulta "mikä sua vetää niiden narkkareiden pariin?" Silloin en vastausta oikein osannut muodostaa, koska kysymys oli hämmentävä, mutta tarkemmin ajateltuna ehkäpä se on juuri se omanlainen elämän peruskysymysten äärellä oleminen, rakkaus ihmisyyteen. Muistoja, muistoja ja paljon tunteita...Ehkäpä jotain hyvääkin sain aikaiseksi, toivon niin. Kiitos Talvitien päiväkeskus ja erityisesti ihmiset, jotka jakoivat elämäntarinaansa kanssani ja sain olla hetken osana heidän matkaa. Kiitos myös muutamalle ihanalle työtoverille Poitsulle, Merjalle, Markolle ja Jarkolle, joihin oli ilo tutustua ja toivottavasti myös joskus vielä heidät myös tapaan.

Päiväkeskus aikani päättyi hieman ennenaikaisesti, koska päätin ottaa suuren askeleen ja siirryin aivan uuden työnantajan palvelukseen- Vailla vakinaista asuntoa ry:n leiviin, asumisyksikköön. Asumisyksikkö työskentely on myös ollut haaveenani vuosien varrella ja nyt otan ensiaskeleita siinä tarinassa. Tarina on vasta aluillaan, mutta jo tähän mennessä voin sanoa, että en kadu valintaani. Tähän lyhyeen aikaan on mahtunut jo syviä kohtaamisia, lähestymisiä, tunteita...ja jatkotarina jää nähtäväksi. Tällä hetkellä tuntuu, että olen juuri siellä missä minun nyt kuuluukin olla. Ehkäpä tämä on yksi iso linkki siinä polussa, jota määrätietoisesti olen tallannut ja kuljen kohti jotain, mitä vielä en tiedä.

Työmuutoksia on ollut paljon, mutta työn ulkopuolisessa elämässä on tapahtunut myös asioita, joita muistelen lämmöllä ikuisesti. Yhtenä parhaimmista asioista on ollut matka Irlantiin, josta olin unelmoinut niin pitkään kuin muistan. Ihana reissu ihanan poikani kanssa. Lyhyen matkan aikana ehdittiin nähdä Irlannin kauneutta parhaimmillaan. Vieläkin muistan henkeäsalpaavat maisemat, vuoret, meren...sieluni koti, silloin siellä kallion laella ajattelin. Matka tuskin jäi viimeiseksi. Jos minulla olisi "bucket list" Irlanti olisi ollut siellä kärkikolmikossa, ja nyt sen kohdalla olisi raksi.

Toinen iso asia on ollut useasti mainitsemani personal trainer, Ville. Jotenkin sattumalta tämän kontaktin löysin ja jo ensi kohtaamisesta tiesin, että hän jos kuka pystyy minua motivoimaan ja luomaan uskoa omiin kykyihin paremmin kuin kukaan muu tähän mennessä. Hän on ehkä valoisin ihminen, jonka olen koskaan tuntenut. En tietenkään tunne häntä niinkuin esimerkiksi ystävät tunnetaan, mutta se miten hän on pystynyt lyhyessä ajassa saamaan suuria kokonaisvaltaisia muutoksia elämässäni aikaiseksi, on kiitoksen arvoista. Onpa onni, että juuri hänet sain trainerikseni...tarina jatkuu tältä osin...

Tähän vuoteen on mahtunut myös surua, jopa vihaa, pettymystä, kyyneleitä...huolta läheisistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Yritystä olla tukena, jopa ehkä omien voimavarojen kustannuksella. Mutta mitäpä en tekisi niiden puolesta, jotka ovat minulle maailman tärkeimpiä ihmisiä. Ei niitä montaa ole, mutta sitäkin rakkaampia.

Erityiskiitoksen ansaitsee entinen kollegani, Tuulikki, jonka kanssa oli ilo työskennellä jokunen vuosi. Missähän olisin ilman hänen kanssaan käytyjä keskusteluja. Hän on todellinen tukipilari, jonka kanssa voi jakaa ammatillisia näkemyksiä, kuin myös iloja ja suruja elämän virrassa. Kiitän myös toista entistä työkaveria, Miaa, jonka kanssa on voinut ruotia tätä ammatillista leikkikenttää, ja keneltä olen saanut paljon tukea omille ajatuksille ja ihmettelyille.

Kiitos ystäville, Kiia, Päivi, Age ja myös kiitos Agen puolisolle, Tiinalle. Vaikka usein ei nähdä, niin he ovat ja pysyvät. Erityisesti kiitän Kiiaa, joka osaa aina omalla rehellisyydellään ja suoruudellaan palauttaa minut kurssille, jos se näyttää välillä olevan hukassa, ja joka on useammin kuin kerran onnistunut minut repimään suosta ylös ja tuupannut eteenpäin.

Kaikista eniten kiitän rakasta poikaani, jonka äiti olen saanut olla kolmetoista ja puoli vuotta. Elämä ei aina kovin ruusuista ole yksin lapsen kanssa, mutta mikään elämässä ei kasvata niin paljon, kuin lapsen kanssa eläminen. Hänen kauttaan ja hänen kanssaan olen kokenut monta ihanaa asiaa tänä vuonna ja varmaan yhtä monta ei niin kivaa asiaa...mutta eniten olen kiitollinen siitä, että minulla on kotona nuori mies, joka vieläkin haluaa halata minua ja sanoa "äiti sä oot kiva tyyppi! Kellään ei ole tuollaista äitiä kuin mulla!" ... Ja minä ajattelen "huh, no onneksi ei ole ei".

Tähän loppuun voisin sanoa, että elämä on ihmeellistä. Ikinä ei voi tietää mitä seuraava päivä tuo tullessaan, eikä sitä mihin elämä vie. Tärkeintä on olla kiitollinen nyt siitä, että elämässä vallitsee jonkunlainen tasapaino, mielessäni jonkunlainen rauha ja sydämessäni jonkunlainen tyytyväisyys ja onnellisuus elämästä, ihmisistä, työstä ja kiitollisuus siitä, että olen säilyttänyt uskon tähän hetkeen ja mahdollisuuksiin, toivon tulevaan ja rakkauden sydämessäni.

Kiitos tästä vuodesta. Olen elossa. Tervetuloa vuosi 2018. Mitään en lupaa, mitään en odota. Pidän mielen avoimena ja katselen mihin tämä polku johtaa.

Herkkyys tuntea

Olen viime aikoina prosessoinut todella paljon omia tunnetiloja, sekä syväluodannut omaa elämääni, josta olen yrittänyt löytää kiinnekohtia, joihin pinnalla olevia tunteita saisi liitettyä. Itsetutkiskelu kannattaa, vaikka se onkin aikaa vievää, todella raskasta ja pahimmillaan joutuu kohtaamaan asioita mielessään, joita ei halua ajatella.

Keskityn tässä ehkä äärimmäiseen herkkyyteen, jota on vaikea tunnustaa, saatikka näyttää muille ihmisille. Joskus yritän sanoittaa sitä herkkyyttä, joka saa kaikki tunteet valloilleen, mutta lähinnä se herättää vain hämmennystä. Joskus se on kuitenkin sanottava ääneen, jos tunteet ovat kovin pinnassa. Herkkyyden selittäminen on mahdotonta, ellei kuulijana ole toinen, joka tunnistaa samanlaisia piirteitä itsessään. Monesti tarvtsisin ihmisen, jonka kanssa voisin reflektoida luottamuksellisessa ja turvallisessa ympäristössä omia tunteita, mutta sellaista ei vielä ole löytynyt. Tarvitsisin ihmisen, joka olisi minun peili, joka pystyisi myös selittämään niitä tunteita, joita siihen hetkeen tuon. Ehkäpä se ihminen olisi terapeutti, mutta en tiedosta tarvetta minkään asian korjaamiseen tai muuttamiseen, ehkäpä enemmänkin on tarve tunteiden jaksamiseen ja vaalimiseen.

Eilen kävi niin, että personal trainer tapaamisen yhteydessä pintaan tuli sellaisia tunteita, joita olen joskus nuoruudessani ja varhais-aikuisuudessani viimeksi niin voimakkaana kokenut; suunnaton pettymys itseen, tunne kyvyttömyydestä ja riittämättömyydestä. Tunne vain tuli voimakkaana, ja sai minut täysin valtaansa siinä hetkessä. Tämä ihminen näki selkeästi, että joku on vialla, mutta peittosin sen siihen mihin yleensä: tyhjään katseeseen ja ilmeettömään olemukseen. Sitten yks kaks vaan sanoin hänelle, mikä vaivaa ja se tuntui huojentavalta sanoa ääneen. Asia, mitä en ole kenellekään ikinä sanonut, enkä varmaan sanokaan. Se oli merkki minulle, että vaatii suunnattoman luottamuksen, jotta voi kertoa toiselle ihmiselle jotain, mitä on vaikea itselleenkin tunnustaa. Mietin koko illan, miksi hän ja totesin, että siksi kun en ole häneen tunnesiteessä. Hänelle on turvallista sanoa asioita, jotka ovat todella vaikeita. Ja hän on niin vahva, että pystyy asioihin reagoimaan tarvittavalla objektiivisuudella. Ja luottamus on niin suuri, että ei tarvitse pelätä hylkäämistä, eikä mitään pahaa tapahtuvaksi. Hän teki niinkuin pitikin, otti sen tiedon ja tunteen siinä tilanteessa vastaan. Hän oli sen hetken minun peili, ja osasi kauniisti kääntää ikävän tunnetilan takaisin itseluottamuksen puolelle.

Töissä käytän herkkyyttäni tietoisesti ehkäpä jopa työvälineenä. Se on raskasta, mutta myös palkitsevaa. Mutta juuri näissä tilanteissa olisi tärkeää saada purkaa tunnetiloja tietynlaisten kohtaamisten jälkeen. Herkkyys ei tule esille joka tilanteessa, vaan vaatii tietynlaisen hetken ja ihmisen herkkyyden virittäytymiselle. Työskentely erityisesti marginaaliryhmän kanssa virittää tämän herkkyyden usein äärimmilleen, ja löysin siihen syynkin, kun asiaa taannoin pohdin. Se liittyy nuoruuden kokemuksiin, josta jääneet jäljet ovat ehkäpä jopa laukaisseet erityisen herkkyyden tietynlaisille ihmisille ja ihmiskohtaloille. Siitä kerron joskus toiste. Herkkyys aistia ja tuntea on kuitenkin enemmän rikkaus. Näin pyrin uskomaan.

Tänään kävin lämpimän keskustelun ihmisen kanssa, jonka pitkää elämää kuvastaa ehkäpä vain sanat; pettymys, epäluulo, hylkääminen, väkivalta, raadollisuus. Hänestä voisin kirjoittaa ihan oman tarinansa, mutta ehkäpä tärkeintä on se, että keskustelun päätteeksi pystyin täysin rehellisesti sanomaan hänelle, että olen vilpittömän iloinen siitä, että olen saanut häneen tutustua ja kiitin hänen avoimuudestaan. Näille keskusteluille on varmasti myös jatkoa luvassa. Oman herkkyyden vapauttaminen joissain kohtaamisissa on uuvuttavaa, mutta joskus on vain sellainen tunne, että niin on tehtävä ja laskettava omat suojamuurit, jotta toinenkin laskisi omansa. Ne on niitä hetkiä, kun voi omalla persoonallaan välittää toiselle tunteen turvallisuudesta ja lämmöstä ja luottamuksesta ja olla aidosti läsnä.

Niin, herkkyys, joka harvoin näkyy minusta päälle päin. Useimmiten minua pidetään jopa kylmänä ihmisenä. Herkkyys ei näy ehkä koskaan, ellen todella luota ihmiseen, ja se on harvinaista. Herkkyys on syvä tunne, joka usein tulee pintaan iltaisin kun olen kotona, turvassa, pysähtyneenä siihen hetkeen...ja monesti kyyneleet virtaavat ihan vaan sen vuoksi, että tunteet ovat niin syviä, usein myös ihan hyviä tunteita. Ja olen joka ilta kiitollinen herkkyydestä, tunteista, jotka monesti tekevät elämän raskaaksi, mutta jotka myös tekevät elämästä erityisen. Jos voisin valita toisenlaisen tavan elää, niin valitsisin silti juuri tämän, minunlaisen elämän, vaikka helpolla ei tässä pääse.