Kirjoitin ensimmäisen tekstini isänpäivästä, jossa muistelin edesmennyttä isääni. Kirjoituksen loppuun liitin yhden runon, jonka yhteydessä kerroin sen kertovan tarinaa eräästä toisesta tapahtumasta. Tämä on nyt se tarina.
Minulla oli setä, Hannu, isäni pikkuveli, jota en välttämättä ehtinyt oppia kovin hyvin tuntemaan, mutta joka vaikutti elämääni niin suuresti, että vieläkin palaan muistoihin ja tunteisiin joita hän minussa lapsena ja nuorena tyttönä herätti. Veljeni ehkä muistaisi paremmin ja erilaisia tarinoita hänestä, mutta nämä ovat minun muistoja.
Muistan, kuinka pikkutyttönä ihailin häntä yli kaiken. Hän oli jännittävä tyyppi ja jotenkin erilainen kuin sisaruksensa. Useimmiten muistan hänet juomassa olutta tai jotain ja olevan vähän tokkurassa, mutta kai hänellä selviäkin hetkiä oli, koska hänkin oli metsästäjä ja myös purjehtija. Hän myös maalasi tauluja ja oli kovin luova ihmisenä monella tapaa. Muistan, miten hänen kanssaan purjehdittiin Hankoon ja kuinka hän minua tanssitti lavatansseissa. Oli jännää pikkutyttönä tanssia isojen ihmisten joukossa. Muistan veneessä yöllä katselleeni setääni ja isääni seisomassa ruorin takana ja keskustelemassa. Siinä oli ne kaksi miestä, hiljaisia ja vankkoja miehiä, minun elämän miehet näin jälkikäteen ajateltuna.
Hannu ehti tehdä elämänsä aikana paljon asioita, mutta ehkä siellä pohjalla oli se syvä synkkyys ja surumielisyys, joka selkeästi on meidän sukurasitteena. Mutta mistäs minä pikkutyttö tätä silloin olisin tiennyt saatikka ajatellut. Muistan kuitenkin monesti ajatelleeni, että hänen on pakko olla minun isä, koska tunnistin itsessäni jo nuorena saman sielunpalon mereen ja taiteisiin ja moneen muuhun asiaan, joka meitä yhdisti. Setäni asui viimeiset vuotensa pienessä mökissä keskellä peltoa, melkeinpä erakkona, koiran kanssa ja puuhasteli autoverstaallaan.
Silloin viimeisenä keväänä muistan ihan tietoisesti ajatelleeni, että tänä kesänä pyydän Hannua opettamaan minua maalaamaan ja halusin tutustua häneen enemmän, koska olin jo nuori aikuinen. Sinä keväänä vietin vihdoinkin ylioppilasjuhlia, jotka hieman tulivat viiveellä, koska siinä oli kaikenlaista hässäkkää ollut parin vuoden aikana, ja koulun vaihtoa ja sitä sun tätä, joten taisin olla jo 21-vuotias, kun minusta tuli ylioppilas. Setäni soitti sinä viikonloppuna, se oli sunnuntai-ilta, ja hän yritti tavoitella veljeänsä, isääni, joka ei ollut kotona. Muutaman sanan hänen kanssaan vaihdoin, hän onnitteli minua ja pahoitteli että ei ollut päässyt juhliini ja juteltiin kesästä ja suunnitelmista. Oikeastaan muistan sanatarkkaan, mistä puhuimme, mutta jääköön se vain minulle. Seuraavan aamuna hän meni ja ampui itsensä. Se oli se hetki, kun minun todellisuus muuttui pysyvästi ja tunsin kuinka sydän ja sielu oikeasti voi mennä aivan hajalle ja rikki ja kaikki olemassaoleva menetti pohjan sillä hetkellä. Se oli varmaan myös se hetki, kun isäni rikkoutui lopullisesti.
Hautajaiset olivat hirveät. Tuska raastoi minua haudan äärellä ja se oli yksi niistä harvoista kerroista, kun isäni kietoi kätensä hartioilleni ja lohdutti, vaikka minun olisi pitänyt häntä lohduttaa, sillä hän itse oli menettänyt parhaan ystävänsä, pikkuveljensä. En pystynyt lukemaan muistokirjoituksia, vaikka minua tähän pyydettiin. Siinä serkkuni Annen kanssa istuttiin vierekkäin ja katselin ihmisiä, kuinka he näyttivät aivan tavallisilta, nauroivat ja juttelivat ja ihmettelin, miten he voivat nauraa, kun minusta tuntui, että minun pieni maailma oli aivan musta. Sinä kesänä maalla, istuessani rantasaunan terassilla isoäitini kanssa, alkoi hän puhumaan pojastaan..."jos Hannu vaan olisi kertonut, pitikö sinne maailmalle lähteä purjehtimaan, kaikki rahat meni sen veneen rakentamiseen". Ja minä sanoin isoäidilleni..."hän ehti olla onnellinen monta kertaa ja tehdä asioita joita hän rakasti, eikö siitä pidä myös olla onnellinen, että hän ehti elää.". Kesän lopulla serkkuni Anne, kaunis aikuinen nainen, päätyi myös ratkaisuun lopettaa oma elämänsä ja olisiko vuoden sisällä siitä vielä yksi serkkuni, Marko, tuli samaan ratkaisuun. Marko, minun ikäiseni nuori mies, josta muistan, että mummilassa kudottiin pienen pieniä sukkia ja meitä nauratti.
Minulta meni vuosia tulla sinuiksi setäni kuoleman kanssa. Kuolema on aina järkyttävää, mutta erityisesti silloin, kun ihminen päättää oman elämänsä. Yhtenä aamuna silloiseen työpaikkaan mennessäni, katselin auringonnousua kävellessäni katua pitkin ja se runo tuli minun mieleen. Silloin sain varmaan vuosia kestäneen surutyöni päätökseen, mutta edelleen on hetkiä, että on tosi kova ikävä. Ei voi olla miettimättä, minkälainen hän olisi tänään, jos hän olisi jaksanut elää. Minulla on hänen maalaama taulu, käytetyt, kuivuneet öljymaalit, siveltimet ja paletti ja joitain piirrustuksia kellarissa laatikossa. Välillä niitä katselen ja pitelen käsissäni, niinkuin hänkin teki. Kannan niitä kuivuneita tuubeja mukanani aina asunnosta asuntoon, vuosikymmenestä toiseen.
Aloittaessani opintojeni jälkeen sosiaalityön sijaisuudessa, tapaamiselle tuli nuori aikuinen mies, joka oli juuri päässyt sairaalasta itsemurhayrityksen jälkeen. Hän kertoi seisseensä junaradan varrella ja valmiina hyppäämään, mutta jostain syystä hän oli soittanut äidilleen, ja hän pelastui. Joku valon pilkahdus hänellä sillä hetkellä kuitenkin oli, koska hän sen puhelun teki. Siinä tämä kaunis mies kertoi tarinaansa minulle, ja tapitti minua silmiin kyyneleet silmissään ja kysyi " Onko minulla vielä toivoa?" Ja minun mieleeni vyöryi muisto sedästäni ja mietin, että jos hän olisi tavoittanut ehkäpä viimeisen puhelunsa aikana veljensä, olisiko hän myös nähnyt vielä edes pilkahduksen valosta jossain, Mielessäni kävi hirmumyrsky, yritin vain pitää itseni kasassa ja hetken hiljaisuuden jälkeen, näennäisen tyynesti pystyin vastaamaan tälle miehelle "Kyllä aina on toivoa. Usko siihen. Sinä selviät kyllä." Ja kotona itkin ja itkin ja mietin, miksi nämä meidän ihmiset eivät jaksaneet nähdä toivoa missään ja kulkivat mustan tunnelin päähän.
Olen tullut siihen johtopäätökseen, että ihmiset jotka ovat jo päätöksensä tehneet, elävät elämäänsä ilman mitään vihjeitä, ihan niinkuin joka päivä, ja sitten kun se hetki tulee, he jättävät tämän maailman. Ne ihmiset, jotka puhuvat itsemurhasta, he pystyvät vielä näkemään toivoa edes hitusen ja niihin puheisiin ei pidä ikinä suhtautua kevyesti. Monesti kuulee sanottavan, että "ainahan se noita juttuja jauhaa, mutta ei se mitään itelleen tee", mutta ei niitä huvin vuoksi sanota. Ei minulle ainakaan. Vaikka ihminen sanoisi samat asiat tuhat kertaa, niin yhtä monta kertaa minä kuulen sen ja yritän löytää edes jonkun pienen jutun, jonka voimalla tämä ihminen jaksaisi vielä seuraavaan päivään ja vielä seuraavaan. Koska aina on toivoa ja rakkautta, vaikka tuntuisi, että tunnelin päässä on vain musta valo. Näin minä uskon.
Uskon myös, että rakas setäni Hannu sai elämänsä aikana kokea huikeita elämyksiä, purjehtia maailman merillä, nauttia vapaudesta ja äärettömyydestä, toteuttaa itseään sellaisena kuin hän oli. Oliko hän edes 40 -vuotias, kun hän lähti pois tästä maailmasta...liian nuori kuolemaan, tai ehkä hän oli liian kaunis ja vapaa sielu tähän maailmaan.
Joka vuosi vietetään itsemurhan tehneiden muistopäivää, mutta en ole ikinä osallistunut muistotilaisuuteen, jossa kynttilämeri valtaa suurkirkon portaat. Ehkä tämä vuosi on se, jolloin minäkin menen ja sytytän kolme kynttilää.
 |
| Rakastan sinua, Hannu-setä. <3 |
following me,
the other one is you
and the other belongs to me
We walk on the same path
you few steps behind me
trying to guide me on my journey
yet sometimes I lose my way
Your spirit is inside me
I know you're there
though I can't see
it comforts me
but I'd rather take you alive
and here with me
I remember you in my joy and sorrow
wherever I go I know
you're right there
as a shadow behind my own.
