45 vuotta elämää takana...ikuisesti edessä.

En yleensä kovin tietoisesti ajattele ikääni, ennenkuin sen joutuu sanomaan ääneen. 45-vuotta! Miten tässä näin on päässyt käymään! Mutta tarkemmin ajatellen, haluaisinko sittenkään olla enää nuorempi. Joskus olen ajatellut, että jos voisin tietää elämästä sen mitä nyt tiedän ja olla 10-15 vuotta nuorempi, niin se olisi ihanne tilanne! Mutta miksi sittenkään. Olen aina ollut sitä mieltä, että mitään en kadu. Miksi pitäisi. Ihmiset elävät liian paljon "mitä jos silloin..." elämää. Toki elämässä on ollut asioita, joita olisi voinut valita toisin, tekoja jotka olisi voinut jättää tekemättä, mutta ilman sitä kaikkea en olisi tässä ja nyt omana itsenäni, vahvana ja itsenäisenä, jalat maassa.

Kun ajattelen elämääni, niin ehkä päällimmäisenä on kuitenkin KIITOLLISUUS. En ole ikinä ollut rikas. En ole koskaan helpolla päässyt mistään asiasta, enkä mistään elämänvaiheesta, Olen aina onnistunut valitsemaan kaikista mutkaisimman polun, enkä mitään ole ilmaiseksi saanut. Elämä on ollut enemmän tai vähemmän selviytymistä, mutta silti - kiitollisuus on päällimmäisenä. Olen kiitollinen kaikista ikävistä ja surullisista asioista ja kokemuksista, joita olen elämän varrella kohdannut. Kiitollinen hyvistä asioista, jotka ovat elämääni tulleet. Kiitollinen ihmisistä, jotka ovat elämäni kautta kulkeneet, kiitollinen heistä jotka ovat jääneet, mutta myös heistä jotka ovat menneet. Kiitollinen työpaikoista ja työttömyysjaksoista, kouluista ja tutkinnoista, menetetyistä mahdollisuuksista, saavutetuista tavoitteista. Kiitollinen lapsesta ja omasta kodista. Kiitollinen elämästä.

Toki on hetkiä, kun mietin minkälaista elämäni olisi tai minkälainen minä olisin, jos tiettyjä asioita ei olisi tapahtunut. Leikin mielikuvitusleikkejä ja luon tarinoita mielessäni, joissa muutan jonkun tietyn elämäntapahtuman päinvastaiseksi kuin se alunperin on ollut, ja luon muutetulle alulle toisenlaisen päätepisteen. Kuitenkin, kaikkien tarinoiden päätteeksi, voin katsoa itseäni ja olla kuitenkin tavallaan onnellinen, että tarinat ja tapahtumat menivät niinkuin ne alunperin menivät. Enhän muuten olisi nyt minä. Olisin erilainen minä. Mutta todellisuudessa en haluaisi olla mitään muuta kuin nyt olen. Ja eikö se silloin tarkoita sitä, että kaikella on tarkoituksensa. Ehkä joissain asioissa tarkoitus ilmenee vähän viiveellä, mutta joku tarkoitus on kaikella kuitenkin ollut.

Edelleen etsin polkuja, joita kulkea. Etsin itseäni ja yritän löytää tasapainoa elämääni. Välillä vaakakuppi on kallellaan toiseen suuntaan ja välillä toiseen...joskus se hetkeksi pysähtyy, kunnes taas heilahtaa johokin suuntaan. Sitä se elämä on. Ei koskaan valmis, mutta kuitenkin keikkuu tasaisesti, eikä putoa jalustaltaan.

Minulta kysyttiin tänään "miltä se nyt tuntuu olla 45-vuotias". Oikeasti se ei tunnu miltään niin kauan kuin sen ei anna tuntua. Tai ehkä se tuntuu siltä niinkuin sen pitääkin tuntua. Elämältä.

Isänpäivä

Isänpäivä herättää muistoja omasta isästä...tai faijaksi häntä sanoin. Mitäs tässä hienostelemaan. Hän oli minun faija, omalaatuinen yksilö, jota ei varmaan moni tuntenut ja vielä vähemmän ymmärsi. Ja jos olisi tuntenut, niin ei yhtään ihmettelisi, että minä olen tällainen kuin olen. Isäni tyttö. Tai Santtu, joksi hän minua kutsui pienenä, ja vielä joskus aikuisenakin.

Kuvassa on Saarenmaan sairaala, jossa hänet viimeisen kerran tapasin ja jossa hän viimeiset hetkensä vietti. En ole koskaan oikeastaan puhunut siitä, mitä tapahtui, kun hänet vielä ehdin nähdä. Nyt ajattelin jotain kertoa...

Siellä hän istui sängyn laidalla, vanhana, harmaana ja sairaana. Puhekyky oli mennyt useiden aivoinfarktien seurauksena. Hän näytti äidiltään. Hetken mielessäni välähti kuva mummostani, varsinainen rautarouva! Ja siinä oli hänen keskimmäinen poikansa, uupuneena ja elämän liekki jo sammumassa. Liian nuorena.

Isä ei tiennyt, että olen häntä menossa tapaamaan. Sinä hetkenä, kun hän minut huomasi, hän itki. Menin hänen luokseen ja hän takertui minuun, tyttäreensä, pakonomaisesti eikä millään olisi laskenut irti. Hän oli minun faija, joka ei montaa kertaa minua ollut halannut elämäni aikana. Varmaan yhtä monta kertaa kuin yhdessä kädessä on sormia, jos sitäkään. Mutta silloin hän halasi.

Katselin häntä. Ei ollut hän enää se sama mies, joka oli kuin pyörremyrsky eläessään...ja nyt kuoleman edessä valmiina luovuttamaan. Viimeisiä kertoja puhelimessa, kun hän vielä pystyi puhumaan, hän sanoi että jos hän kykenisi, hän ei jatkaisi enää päivääkään. Mutta voimat eivät riittäneet edes päättää omasta elämästä, vaan hänen piti odottaa loppua. Hidasta ja tuskallista loppua.              

Elämä. Luopua elämästä. Hän oli siihen jo valmis. Ne kolme päivää, jotka hänen kanssaan vietin, olivat raskaita. Toivoin viimeiseen asti. En luovuttanut, vaikka järki käski luovuttaa. Mutta en!

Isäni yritti paperille kirjoittaa sanoja. Joissain oli jotain järkeä, toisissa ei. Yritin tulkita, ja näin hänen turhautumisensa, mutta silti jotkut sanat jäivät mieleen ikiajoiksi. Toive. Isän toive päästä kotiin kuolemaan. Kotiin Suomeen, omalle maalle, omaan kotimökkiin. Sinne hän ei ikinä ehtinyt. Mutta on lohduttavaa tietää, että hänen viimeiset ajatukset olivat siellä missä hänen sydän oli rauhaisa, siellä missä hän oli varmaan eniten oma itsensä. Turvassa ja rauhassa. Omassa mökissä järven rannalla.

Kolmeen päivään mahtui paljon asioita. Isäni oli oman tien kulkija, ja hänen elämässään oli paljon asioita, joista en tiennyt mitään, ennenkuin kuin kävin hänen asuntoaan ja papereitaan läpi. Parempi etten tiennytkään. Useasti nekin asiat, joita elämän aikana hänen kanssaan ja hänen kauttaan koin, olivat välillä liikaa. Mutta elämä välillä on. Elämä on seikkailu, ja isäni kanssa ikinä ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu. Mutta hän oli minun isä, omanlainen faija, oman tien kukija. Ilman häntä en olisi minä...ja välillä mietin, ehkä olisi ollut parempi olla ilman häntä ja tulla toisenlaiseksi minäksi.

Sinne hän jäi. Istumaan sängyn laidalle, vanhana, harmaana ja sairaana, vimeisenä toiveenaan päästä kotiin. Kuolemaan. Sitten hän kuoli. Ja viimeiseen asti minä toivoin.

Onko elämässä oikeastaan mitään järkeä, jos ei toivoa ole.

Kolme ja puoli vuotta on mennyt aikaa ja silti koko ajan on ikävä. Ja itken. Ja mietin. Eniten ihmettelen sitä, miksi kaipaan ihmistä, joka osaltaan teki minusta rikkonaisen.

Hän oli kuitenkin minun isä. Kaikesta huolimatta omalla tavallaan hän myös teki minusta vahvan, taistelijan, joka ei luovuta. Selviytyjän. En muista kertaakaan, että hän olisi osoittanut tytön olevan heikompi kuin pojan, tai huonompi, tai kuuluvan tiettyyn lokeroon tekemään tietynlaisia asioita.

Olin Santtu, metsämiehen tytär. Ja olen vieläkin.
_________________________________________________________________________________

Tähän loppuun voisin vielä laittaa runon, jonka kirjoitin jokunen 20-vuotta sitten. Runo oli seurausta yhdestä toisesta elämää muuttavasta menetyksestä (se onkin jo toinen tarina), mutta sopii myös tähän hetkeen....oikeastaan runoon olisi voinut lisätä kolmannen varjon, koska niitä nyt on kolme.

There are two shadows
following me

the other one is you and
the other is me

We walk the same path

you few steps behind me

trying to guide me on my journey

yet sometimes I lose my way

Your spirit is inside me

I know you're there though I can't see

it comforts me

but I'd rather take you alive

and here with me

I remember you in my joy and sorrow

wherever I go I know

you're right there

as a shadow behind my own.

Isänpäivä. Taivaassa. Hyvää isänpäivää....<3