Ja mikä erityisesti juuri nyt sai minut pohtimaan tätä juttua...varmaankin se puhelu, jonka viikko sitten sain ja joka tavallaan sai ajatukseni niin sekaisin, että siinä meni yöunet kaiken muun järjellisen toiminnan lisäksi.
Unelmia on erilaisia. Omassa elämässäni minulla on unelmia, jotka ovat olleet pitkäkestoisia ja vuodesta toiseen pysyneet mielessä. Jotkut unelmat lähentelevät ehkäpä päiväunia, joilla ei ole mitään realistisia mahdollisuuksia toteutua, kuten se talo meren rannalla, jossa haluaisin joka aamu herätä ja ensimmäinen mitä näkisin olisi elämäni suuri rakkaus -meri. Toiset taas ovat sellaisia, joita kohti on pyrkinyt kulkemaan pienin askelin ja joitain jopa jopa saanut toteutettua. Esimerkiksi olen aina haaveillut pääseväni Irlantiin ja viime kesänä tämän reissun tein. Tällaiset matkaunelmat eivät ole minulle itsestään selviä, ja sen vuoksi koen suurta kiitollisuutta siitä, että olen kuitenkin saanut jollain tavoin elämän järjestettyä, että joskus on mahdollista toteuttaa myös näitä matkaunelmia.
Ihmiset haaveilevat erilaisista asioista, turha niitä tässä kuitenkaan on alkaa listaamaan. Enkä myöskään aio selostaa omaa "unelmalistaani". Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että kukin löytäisi sisältään rohkeutta, uskoa ja toivoa siihen, että unelmat voivat toteutua, vaikka välillä näyttäisikin siltä, että takaiskut seuraavat toisiaan.
Eräs ihminen tuossa taannoin sanoi, että vaikka elämä on kaaosta ja valoa ei näy missään, niin hänellä on kuitenkin unelma siitä, että joskus asiat voisivat olla toisin. Jos vain ihmiset jaksaisivat unelmoida, vaikka ympärillä olisikin sillä hetkellä vain mustaa tyhjyyttä. Ja rinnallakulkijoiden ehkä tärkein tehtävä on muistuttaa näistä unelmista, jos näyttää siltä, että ne alkavat hiipumaan.
Mutta palatakseni tuohon aiempaan puheluun...se kirvoitti mieleeni erään unelman, joka on kulkenut mukanani enemmän tai vähemmän voimakkaana. Ensin olin aivan haltioissani siitä, että minulle tarjoutui mahdollisuus ehkäpä päästä toteuttamaan tätä pitkäkestoista haavetta, mutta asiaa pyöritellessäni päivästä toiseen olen ymmärtänyt, että tämä unelma ei enää olekaan sitä mitä nyt tässä vaiheessa elämää haluan. Vaikea kuvailla sitä tunnemyllyä, joka mielessäni on käynyt viime päivien aikana, mutta nyt kun pääsin tähän ratkaisuun, niin mieleni on saanut rauhan. En kerro mikä se haave on ollut, mutta asia liittyy työelämään. Ehkäpä vuosien varrella tapahtunut kehitys on kuitenkin perimmäinen syy siihen, että tämä pitkäkestoinen unelma on muuttunut matkan varrella ja en välttämättä olisi sitä edes tajunnnut, ellei tilanne olisi juuri nyt noussut pinnalle, kun jo muutenkin olin tehnyt ison ratkaisun toisen asian suhteen. Olen erilainen ihminen kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin tämä ammatillinen unelma minussa heräsi.
Maailman synkkyys ja julmuus on välillä ylitsepääsemättömän raskasta ajatella, mutta juuri sen vuoksi olisi tärkeää pysähtyä ja antautua haaveilulle. Olkoot ne sitten päiväunia tai ihan mitä vaan, mutta kunhan edes hetken aikaa ihmiset pystyisivät tarkastelemaan unelmiaan joita on ollut, ja peilata niitä tähän hetkeen...ne on niitä hetkiä, kun ehkä määrittelee itseään, elämäänsä ja unelmiaan uudestaan ja ymmärtää kuinka paljon elämässä on saavuttanut, vaikka sillä hetkellä tuntuisi, ettei missään ole mitään järkeä. Ne on myös niitä hetkiä, jolloin vanhat unelmat ehkä jopa menettävät merkityksensä ja tekee tilaa uusille. Näin minulle kävi ja tuntuu siltä, että näin tämän polun on ollut tarkoitus mennäkin, Nyt, tällä hetkellä.
Haaveilu ei ole pyhitetty ainoastaan lapsille ja nuorille, vaan myös meille aikuisille. Haaveilu ei mielestäni tee ihmisestä mitenkään vähemmän vakavasti otettavaa, vaan ehkäpä juuri päinvastoin...ehkä se kertoo tarinaa siitä, että kaikesta kaaoksesta huolimatta, mielessä on paikka jollekin kauniille ajatukselle, unelmalle, jonka voimalla jaksaa eteenpäin. Ja ennen kaikkea elää tässä ja nyt.
...ja jos sitä merenrantataloa ei minulle suoda, niin telttapaikka meren äärellä on ainakin taattu...
