Vuosi alkoi uusilla työkuvioilla, katutyö, uusi tiimi, uuden oppimista, uuden ammatti-identiteetin etsimistä. Vaikka työurani ei niin pitkäksi etsivässä lähityössä ehtinyt, niin kokemuksia kertyi senkin edestä. Kiitollisena muistelen ihmisiä joita kohtasin, tiimitovereita, jotka kärsivällisesti seurasivat vierestä edesottamuksiani, etsimistä, ja välillä myös kipuilua itseni kanssa. Yksi unohtumattomimmista kokemuksista oli Naamat-kirja, jonka tekemiseen saimme osallistua tarinan ja tiimi-kuvan kera. Kiitos etsivät katujen sankarit Lena, Kirsi, Antti, Mikko, Mia ja Minna. He jatkoivat tärkeää työtään tuulisilla kaduilla, kun minä jatkoin aika yllättäen toteuttamaan yhtä suurta ammatillista unelmaani.
Ja mikä se unelma olikaan...työskentely päiväkeskuksessa, jonka asiakaskunta muodostui hiv-positiivisista huumeidenkäyttäjistä. Siihen paikkaan liittyy pitkä tarina, joka juontaa juurensa vuosien taakse, mutta nyt vihdoinkin oli mahdollisuus päästä työskentelemään kyseiseen paikkaan ja en voinut jättää tilaisuutta väliin. Paljon muistoja kertyi päiväkeskus ajasta. Ihmiset joita kohtasin, olivat omassa raadollisuudessaan ja rujoudessaan tavallaan aidoimpia, kuin monet muut ikinä kohtaamani. Joku joskus kysyi minulta "mikä sua vetää niiden narkkareiden pariin?" Silloin en vastausta oikein osannut muodostaa, koska kysymys oli hämmentävä, mutta tarkemmin ajateltuna ehkäpä se on juuri se omanlainen elämän peruskysymysten äärellä oleminen, rakkaus ihmisyyteen. Muistoja, muistoja ja paljon tunteita...Ehkäpä jotain hyvääkin sain aikaiseksi, toivon niin. Kiitos Talvitien päiväkeskus ja erityisesti ihmiset, jotka jakoivat elämäntarinaansa kanssani ja sain olla hetken osana heidän matkaa. Kiitos myös muutamalle ihanalle työtoverille Poitsulle, Merjalle, Markolle ja Jarkolle, joihin oli ilo tutustua ja toivottavasti myös joskus vielä heidät myös tapaan.
Päiväkeskus aikani päättyi hieman ennenaikaisesti, koska päätin ottaa suuren askeleen ja siirryin aivan uuden työnantajan palvelukseen- Vailla vakinaista asuntoa ry:n leiviin, asumisyksikköön. Asumisyksikkö työskentely on myös ollut haaveenani vuosien varrella ja nyt otan ensiaskeleita siinä tarinassa. Tarina on vasta aluillaan, mutta jo tähän mennessä voin sanoa, että en kadu valintaani. Tähän lyhyeen aikaan on mahtunut jo syviä kohtaamisia, lähestymisiä, tunteita...ja jatkotarina jää nähtäväksi. Tällä hetkellä tuntuu, että olen juuri siellä missä minun nyt kuuluukin olla. Ehkäpä tämä on yksi iso linkki siinä polussa, jota määrätietoisesti olen tallannut ja kuljen kohti jotain, mitä vielä en tiedä.
Työmuutoksia on ollut paljon, mutta työn ulkopuolisessa elämässä on tapahtunut myös asioita, joita muistelen lämmöllä ikuisesti. Yhtenä parhaimmista asioista on ollut matka Irlantiin, josta olin unelmoinut niin pitkään kuin muistan. Ihana reissu ihanan poikani kanssa. Lyhyen matkan aikana ehdittiin nähdä Irlannin kauneutta parhaimmillaan. Vieläkin muistan henkeäsalpaavat maisemat, vuoret, meren...sieluni koti, silloin siellä kallion laella ajattelin. Matka tuskin jäi viimeiseksi. Jos minulla olisi "bucket list" Irlanti olisi ollut siellä kärkikolmikossa, ja nyt sen kohdalla olisi raksi.
Toinen iso asia on ollut useasti mainitsemani personal trainer, Ville. Jotenkin sattumalta tämän kontaktin löysin ja jo ensi kohtaamisesta tiesin, että hän jos kuka pystyy minua motivoimaan ja luomaan uskoa omiin kykyihin paremmin kuin kukaan muu tähän mennessä. Hän on ehkä valoisin ihminen, jonka olen koskaan tuntenut. En tietenkään tunne häntä niinkuin esimerkiksi ystävät tunnetaan, mutta se miten hän on pystynyt lyhyessä ajassa saamaan suuria kokonaisvaltaisia muutoksia elämässäni aikaiseksi, on kiitoksen arvoista. Onpa onni, että juuri hänet sain trainerikseni...tarina jatkuu tältä osin...
Tähän vuoteen on mahtunut myös surua, jopa vihaa, pettymystä, kyyneleitä...huolta läheisistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Yritystä olla tukena, jopa ehkä omien voimavarojen kustannuksella. Mutta mitäpä en tekisi niiden puolesta, jotka ovat minulle maailman tärkeimpiä ihmisiä. Ei niitä montaa ole, mutta sitäkin rakkaampia.
Erityiskiitoksen ansaitsee entinen kollegani, Tuulikki, jonka kanssa oli ilo työskennellä jokunen vuosi. Missähän olisin ilman hänen kanssaan käytyjä keskusteluja. Hän on todellinen tukipilari, jonka kanssa voi jakaa ammatillisia näkemyksiä, kuin myös iloja ja suruja elämän virrassa. Kiitän myös toista entistä työkaveria, Miaa, jonka kanssa on voinut ruotia tätä ammatillista leikkikenttää, ja keneltä olen saanut paljon tukea omille ajatuksille ja ihmettelyille.
Kiitos ystäville, Kiia, Päivi, Age ja myös kiitos Agen puolisolle, Tiinalle. Vaikka usein ei nähdä, niin he ovat ja pysyvät. Erityisesti kiitän Kiiaa, joka osaa aina omalla rehellisyydellään ja suoruudellaan palauttaa minut kurssille, jos se näyttää välillä olevan hukassa, ja joka on useammin kuin kerran onnistunut minut repimään suosta ylös ja tuupannut eteenpäin.
Kaikista eniten kiitän rakasta poikaani, jonka äiti olen saanut olla kolmetoista ja puoli vuotta. Elämä ei aina kovin ruusuista ole yksin lapsen kanssa, mutta mikään elämässä ei kasvata niin paljon, kuin lapsen kanssa eläminen. Hänen kauttaan ja hänen kanssaan olen kokenut monta ihanaa asiaa tänä vuonna ja varmaan yhtä monta ei niin kivaa asiaa...mutta eniten olen kiitollinen siitä, että minulla on kotona nuori mies, joka vieläkin haluaa halata minua ja sanoa "äiti sä oot kiva tyyppi! Kellään ei ole tuollaista äitiä kuin mulla!" ... Ja minä ajattelen "huh, no onneksi ei ole ei".
Tähän loppuun voisin sanoa, että elämä on ihmeellistä. Ikinä ei voi tietää mitä seuraava päivä tuo tullessaan, eikä sitä mihin elämä vie. Tärkeintä on olla kiitollinen nyt siitä, että elämässä vallitsee jonkunlainen tasapaino, mielessäni jonkunlainen rauha ja sydämessäni jonkunlainen tyytyväisyys ja onnellisuus elämästä, ihmisistä, työstä ja kiitollisuus siitä, että olen säilyttänyt uskon tähän hetkeen ja mahdollisuuksiin, toivon tulevaan ja rakkauden sydämessäni.